Elämää syövän kanssa -blogi: Kun läheisin ihminen sairastuu
Kuva Keijo Karvinen
On heinäkuu vuonna 2009. Istumme sairaalan päivystyksessä. Muutama viikko sitten mieheni löysi kaulalta patin, hakeutui lääkäriin ja nyt olemme tässä. Seuraa tutkimuksia ja kiireellisiä lähetteitä uusiin tutkimuksiin. Syöpäähän sieltä etsitään, totean miehelleni.
Seuraavalla viikolla kaulalla oleva patti leikataan ja lähetetään patologille. Sitten vain odottelemme viikon, kaksi, pari kuukautta. Lopulta tulee kirje: teillä on todettu imusolmukesyöpä, lymfooma. Ei tapaamista lääkärin kanssa, ei puhelinsoittoa. Vain kirje, jonka sisältö ei sittenkään yllättänyt. Maailma pysähtyy. Miksi meille piti käydä näin? Kerromme sairaudesta avoimesti ja sitä kautta saamme tukea läheisiltä ja ystäviltä.
Syöpähoidot alkavat, suunnitelman mukaan 6 kertaa kolmen viikon välein. Tuntuu, että tervettä, hyvässä kunnossa olevaa miestä aletaan hoitaa sairaaksi. Syöpää sairastava, hyvää tarkoittava ystäväni kertoo omien syöpähoitojensa sivuvaikutuksista perusteellisesti. Olen kauhuissani ja toivon, että hän ei olisi kertonut. Ensimmäinen hoitokerta pelottaa minua enemmän kuin miestäni. Hän näkee sen ja tuhahtaa: minuahan tässä hoidetaan.
Seuraavat viisi kuukautta kuluvat aikataulutetusti: hoito, sivuvaikutusten odottelu, toipuminen, uusi hoito…Joku kysyy, mikä on ennuste. Siitä närkästyneenä mieheni vastaa: kuolema. Ei niin, että hän uskoisi kuolevansa, mutta kysymys ärsyttää. Itse luen netistä ennusteita: viiden vuoden kuluttua on elossa 50 %. Tulen kuitenkin siihen tulokseen, että ennusteita ei kannata tuijottaa. Ei voi tietää, mikä on ennuste juuri tässä tapauksessa. Päätän, että en koskaan keneltäkään sairaalta kysy mikä on ennuste. Tottahan se on, että jokaisen ihmisen, olipa sairas tai terve, ennuste on loppujen lopuksi kuolema ja siihenkin on oltava valmis.
Helmikuussa hoidot ovat ohi ja ne ovat tehonneet. Pahoilta haittavaikutuksilta on vältytty ja nyt alkaa kunnon kohottaminen. Jumalaan luottaen ja ystävien rukousten tukemana olemme selvinneet ja ensimmäinen erä on voitettu. Kuukauden kuluttua matkustamme lomalle Israeliin.
Elämä jatkuu. Puolen vuoden välein tulevat kontrollit muistuttavat välillä jo unohtuvasta sairaudesta. Suunnittelemme muuttoa takaisin kotiseudulle Pohjois-Karjalaan ja myös toteutamme sen. Syöpähoitojen päättymisestä on jo neljä vuotta. Muutama kuukausi muuton jälkeen miehelleni ilmaantuu keholle kauttaaltaan hyönteisten puremilta näyttäviä patteja. Talviaika sulkee pois hyönteisten puremateorian. Kuultuaan aikaisemmasta tautihistoriasta ihotautilääkäri ottaa näppylöistä näytteen ja se lähetetään patologille. Joidenkin viikkojen kuluttua saamme diagnoosin: iholeukemia, joka on akuutin myelooisen leukemian alalaji, todennäköisesti aikaisempien hoitojen myöhäishaittavaikutus. Mieheni kutsutaan kiireellisenä sytostaattihoitoihin suoraan puusavotasta. Jälleen kerromme avoimesti sairaudesta, joskin huomaan välillä väsymystä siihen, että uudestaan ja uudestaan joudun kertomaan tilanteen etenemisestä. Vastaaminen kysymykseen, miten miehesi voi, väsyttää. Harva kysyy, miten minä jaksan. Olisiko sittenkin ollut parempi olla kertomatta?
Hoidot osoittautuivat paljon rankemmiksi kuin edellisen syövän hoidot, mutta hyvän yleiskunnon ansiosta niistäkin selvitään. Iloa toisen erän voitosta varjostaa lääkäriltä saamamme tieto siitä, että tämän syövän uusiutumisen todennäköisyys on erittäin suuri.
Pari vuotta syöpä pysyy remissiossa ja nautimme jokaisesta päivästä. Sitten tapahtuu se, mitä ei toivottu: leukemia aktivoituu ja lääkäri toteaa, että hoitoja ei voida enää antaa. Elimistö ei enää kestäisi. Se on helppo uskoa, eiväthän esim. trombosyytit olleet koskaan palautuneet normaalille tasolle. Kaiken keskellä meitä kantaa usko Jumalaan ja luottamus siihen, että elämä ei pääty kuolemaan.
Sairaus etenee aluksi hitaasti, mutta reilun puolen vuoden kuluttua olemme väistämättä saattohoitovaiheessa. Minun on mahdollista jäädä pois töistä, joten saattohoito toteutetaan kotona muutamaa viimeistä päivää lukuun ottamatta. Aluksi ajatus kotisaattohoidosta kauhistuttaa minua, mutta se osoittautuu parhaaksi vaihtoehdoksi ja sujuu hyvin osasto K3:n lääkäreiden ansiosta. Vain pari viimeistä päivää joudutaan olemaan osastolla. Yhteinen taival sairauden kanssa on ohi. Jäljelle jää suru, mutta kuitenkin kiitollisuus yhteisistä vuosista ja jälleennäkemisen toivo.
Muutaman kuukauden pysähdyksen jälkeen ymmärrän, että minun elämäni on jatkuttava. Mietin, voisinko olla kokemuksellani avuksi jollekin. Huomaan ilmoituksen Syöpäyhdistyksen tukihenkilökoulutuksesta ja päätän kokeilla. Ilmoittaudun koulutukseen.