Suru ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan – Jarmon tarina
Kun läheinen sairastuu syöpään ja menehtyy siihen, moni sanoo, että suru on helpompi, koska siihen voi valmistautua. Minun kokemukseni oli toinen. En osannut valmistautua kuolemaan – enkä suruun.
Elämä syövän kanssa
Puolitoista vuotta elimme syövän arkea. Kaikki voimavarat menivät hoitoihin, lääkärikäynteihin ja toivoon, että lääkkeet hidastavat tautia. Ne hidastivat, mutta eivät parantaneet. Meillä oli salassapitosopimus puolisoni tahdosta: kukaan ei saanut tietää sairaudesta. Kunnioitin sitä, mutta samalla tukehduin henkisesti.
Lähellä ei ollut ystäviä, kauempana asuville ei soiteltu, ettei totuus paljastuisi. Käytännössä meillä oli vain hoitohenkilökunta ja yksi läheinen, jolle sai puhua. Minulle tarjottiin apua – vapaaehtoisia keskustelijoita, syöpäyhdistystä, perheterapeuttia, seurakuntaa – mutta puolisoni vastaus oli aina ehdoton ei. Minä olisin tarvinnut, mutta en voinut salaa hakea apua. Kunnioitin puolisoni tahtoa. Seisoin rinnalla, hoidin kaiken, valvoin viimeiset kuukaudet ja lopulta viisi vuorokautta palliatiivisella osastolla.
Kuoleman hetki ja surun alku
Milloin minun olisi pitänyt valmistautua kuolemaan? Jos olisin yrittänyt, se olisi tuntunut luovuttamiselta. Kun kuolema tuli, olin tyhjä. Sitten suru iski täysillä: huutoa, tuskaa, itsesyytöksiä. Miksi en tehnyt enemmän? Miksi en vienyt häntä kauniisiin paikkoihin? Nousi vihaa, kaipausta. Syöpä varasti rakkaan vaimoni. En hyväksynyt sitä. Kesti kauan ennen kuin muistin hyviä asioita.
Yksin surun kanssa
Puolisoni hoitotahdossa oli ehto: puoleen vuoteen kuolemasta ei saanut kertoa kenellekään muulle kuin viranomaisille. Pidin lupaukseni. Odotin 7.6.2025 kuin mitään päivää en ole odottanut. Silloin sain vihdoin puhua ystäville. Edellisenä yönä en nukkunut yhtään vaan laadin puhelimelle soittojärjestyksen ja koko vuorokauden aikaa. Suuri päivä, kun Jarmo sai puhua menetyksestä ja surusta ystäville sekä läheisille.
Ensimmäinen askel kohti apua
Ennen tuota 7.6. päivää minä kuitenkin laskin, että tässä tapauksessa Pohjois-Karjalan syöpäyhdistyksen vaitiolovelvoitteiset hoitajat ovat ns. asiaan kuuluvia viranomaisia eli heille minä voin puhua rikkomatta lupaustani. Kolme kuukautta kuoleman jälkeen sain kutsun läheisensä syöpään menettäneiden tilaisuuteen. Menin jännittyneenä – ja se oli oikea päätös. Sieltä alkoi matkani kohti toipumista. Olin ilmoittautunut syöpäyhdistyksen vertaisryhmätapaamiseen, joka peruuntui. Sain sen tilalle kutsun henkilökohtaiseen tapaamiseen, jossa voisin kertoa surustani ja elämäntilanteestani. Ensimmäisestä tapaamisesta tiesin: tämä on oikea kanava minulle.
Olen käynyt monta kertaa keskustelemassa saman henkilön kanssa. Aluksi puhuin surusta ja miten jaksan, sitten laajemmin erilaisista tunteista, itsesyytöksistä, muistoista, hautajaisista, taloushuolista, pelosta. Aloin suunnitella elämääni ja kerroin niistä tapaamisissa. Kerroin, kun aloin toteuttaa niitä. Kirjoitin paljon, otin yhteyttä ihmisiin, aloin harrastaa uudelleen ja kokeilla uusia asioita.
Miksi apu on elintärkeää
Toipumiseni ei olisi tapahtunut näin nopeasti – tai näin positiiviseen suuntaan – ilman Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistyksen horjumatonta tukea ja siellä omaa ”terapeuttiani”, kuten häntä haluan kutsua. Olen melko varma, että ilman tätä apua olisin jäänyt synkkyyteen, itsesyytösten umpisolmuun ja joutunut hakemaan psykiatrista apua. Ja millä aikataululla olisin sitä saanut, jos ylipäätään olisin saanut? En uskalla edes ajatella.
Syöpäyhdistys oli tukena heti. Ja kun kesken toipumisen tuli varoittamatta lisää surua ja ylimääräisiä murheita, he olivat jälleen läsnä. ”Terapeuttini” otti yhteyttä heti, kun kuuli tilanteestani, ja sain ohjeita ja varmistusta valitsemalleni suunnalle.
Viesti sinulle, joka mietit apua
Kerron tämän tarinan siksi, että jos sinua kohtaa läheisen syöpä tai oma sairastuminen, käänny yhdistyksen puoleen. Älä mieti, että onko siitä nyt mitään apua tai mitä minä siellä osaan sanoa? Ei tarvitse sanoa mitään. Minäkin ensimmäisellä kerralla suurimman osan aikaa vain katsoin taulua seinällä ja löysin siitä sanoman, joka auttoi minua eteenpäin. Käynti käynnin jälkeen löysin iloiselle polulle ja surusta muistojen kultaiselle tielle – takaisin elämään kiinni.
On uskomattoman paljon helpompi puhua tuntemuksistaan vieraan ihmisen kanssa, joka on tätä varten. Jos ajatus tuntuu epämukavalta, ole rohkea. Astu epämukavuusalueelle – huomaat, että se muuttuu mukavuusalueeksi.
Suru muuttaa muotoaan
Suru on suru, ja sen kanssa eletään. Mutta se ei ole aina päällimmäinen tai hallitseva. Surusta voi löytää asioita, joita ei ole ennen ajatellutkaan. Ole rohkea ja elä – surusta huolimatta.
