Vertaistukiryhmissä käydyt keskustelut ovat täynnä viisautta, jota ei kirjoista löydy

“Elämän tarkoitus on elää elämää.”

Kirjoitan tätä tekstiä syöpään sairastuneiden ja heidän läheistensä vertaistukiryhmän ohjaajana – itsekin syövän sairastaneena. Olen ohjannut erilaisia ryhmiä monien vuosien ajan jo aiemmin työelämässäni ja nykyisin vapaaehtoisena Liperin paikallisosastossa. Itse ohjauduin Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistyksen toimintaan juuri vertaistukiryhmän kautta. Moni saa tuen läheisiltään, moni yhdistyksen sairaanhoitajilta, mutta monelle vertaistukiryhmän tarjoama tuki on juuri sitä, mikä auttaa arjessa. Toivon, että tämä kirjoitus voi osaltaan tuoda lukijalle lohtua ja ehkä uskallusta osallistua vertaistukiryhmään, jos syöpä sattuu koskettamaan omaa itseä tai läheistä.

Ryhmäläisten ajatuksia elämästä

Kun ihminen sairastuu, moni asia elämässä pysähtyy. Tulevaisuus ei näytä enää itsestään selvältä, ja kysymys “Miksi?” saa rinnalleen toisen, ehkä tärkeämmän kysymyksen: “Miten nyt elän?” Ryhmissä käydyt keskustelut ovat täynnä viisautta, jota ei kirjoista löydy.
Niissä kuuluu elämän ääni – sellaisena kuin se on, rehellisenä ja inhimillisenä.

“Sairaus vei paljon, mutta antoi myös: pysähtymisen. Opin arvostamaan tavallisia aamuja.”
“Olen tajunnut, että elämää ei tarvitse suorittaa. Riittää, että elää ja on läsnä.”
”Kuoleman pelko on kadonnut, tärkeintä on tämä hetki.”

“Vertaisryhmässä tajusin, etten ole yksin. Meitä on monta, jotka pelkäävät – ja silti elävät.”
”Sairaus vei paljon, mutta antoi myös: ystävyyttä, rehellisyyttä ja syvempää rakkautta elämään. En vaihtaisi mitään pois.”
”Elämä on lahja. Pienet asiat ovat muuttuneet tärkeäksi.”

Nämä lauseet ovat kuin peilejä: ne heijastavat toivoa, surua ja rakkautta elämää kohtaan.
Ne kertovat siitä, että vaikka sairaus muuttaa, elämä ei katoa. Se vain saa uuden sävyn.

Läheiset kulkevat rinnalla – omine tunteineen

Sairaus ei kosketa vain sairastunutta, vaan koko lähipiiriä. Moni ryhmäläinen on pohtinut, miten vaikeaa on joskus puhua omista tunteistaan läheisille, jotka itsekin pelkäävät.

”Sairastumisen jälkeen on yksin omassa kuplassaan – sairaus on yksin sairastettava.”
“Puoliso on ihanan huolissaan, mutta joskus hänen huolensa peittää alleen minun tarpeeni tulla vain kuulluksi.”
”Olin enemmän huolissani siitä, miten läheiseni pärjäävät.”
“Lapset eivät uskalla kysyä mitään. He yrittävät olla rohkeita, mutta näen heidän silmistään, miten vaikeaa se on.”

Läheisetkin tarvitsevat oman aikansa ja tilan käsitellä sairauden aiheuttamia tunteita.
Ryhmä antaa tilan, jossa saa puhua vapaasti, ilman että joutuu suojelemaan toista.

Vertaisuus – paikka jossa elämä saa jatkua

Vertaisryhmän ohjaajana olen saanut seurata, miten ihmiset löytävät toisistaan voimaa ja toivoa.
Vertaisryhmä on tila, jossa ei tarvitse esittää. Siellä saa olla väsynyt, toiveikas, pelokas tai rauhallinen – usein kaikkea yhtä aikaa. Usein vertaisuus ei tuo vastauksia, vaan antaa luvan elää kysymysten kanssa – ja huomata, että niiden keskelläkin voi olla toivoa. Yhdessä jännitetään kontrollikäyntien tuloksia ja jaetaan ilot sekä surut. Kun toinen nyökkää hiljaa ja ymmärtää sanattakin, siihen hetkeen mahtuu paljon: yhteys, myötätunto ja toivon pieni kipinä.

“Täällä ei tarvitse olla vahva. Täällä saa vain olla,” sanoi eräs ryhmäläinen hiljaisella äänellä.
Vaikka aiheet ovat välillä raskaita, huoneessa kuuluu usein naurua. Huumori ei vähättele sairautta – se tekee siitä siedettävämpää. Se on kuin pieni hengähdys kaiken keskellä, hetki jolloin elämä saa jälleen värit takaisin.

“Kyllä meidän ryhmässä on naurettu enemmän kuin moni uskoisi,”
joku sanoo ja toinen lisää:
“Joskus nauru on ollut parasta lääkettä, ilman reseptiä.”

Yhteinen nauru yhdistää. Huumori on osa toivoa – se on elämänhalun ääni, joka keventää, vapauttaa ja muistuttaa siitä, että vaikka keho on sairas, mieli voi silti löytää ilon. Vertaisuus antaa luvan elää tätä hetkeä, omana itsenään.

Elämä on nyt

Vertaisryhmissä toistuu usein sama oivallus: elämä ei odota täydellistä hetkeä, vaan tapahtuu juuri nyt. Se ei aina ole helppoa, eikä sen tarvitsekaan olla. Tärkeintä on, että elää – omilla ehdoillaan, omassa rytmissään, toisten tukemana. Epävarmuuden rinnalla voi kasvaa kiitollisuus: tästä hetkestä, tästä päivästä, tästä elämästä. Sairaus voi muuttaa paljon, mutta se voi myös kirkastaa sen, mikä on olennaista. Ei ole enää “sitten kun” -ajattelua, vaan ymmärrys siitä, että elämä on nyt. Ehkä ei kannata kysyä ”miksi minä”, vaan ”mitä varten vielä elän”. Eräs ryhmäläinen sanoikin, että hän ei voi muuttaa sairauttaan, mutta hän voi opetella muuttamaan asennettaan.
”On omasta asenteesta kiinni, miten kohtaa vastoinkäymiset. Omat kokemukset voi kääntää avuksi muille. Haluan olla tarpeellinen.”

Toivotan kaikille lukijoille myötätuulta ja merkityksellisiä hetkiä elämään! Vastoinkäymisiä tapahtuu, mutta Eeva Kilven sanoin: ”Koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää.”